Tšaikovskin viimeinen oopperan Jolanta ja hänen viimeinen balettinsa Pähkinänsärkijä tilattiin säveltäjältä yhtä aikaa ja myös esitettiin ensimmäistä kertaa samana iltana joulukuussa 1892. Molemmat teokset kohtaavat uudelleen tänä kesänä Olavinlinnan lavalla versiossa, jossa säveltäjän baletistaan tekemä sinfoninen sarja johdattaa katsojat oopperan satumaiseen mielenmaisemaan.
Jolanta kertoo sadunomaisen tarinan, jossa syntymästä saakka sokea prinsessa saa näkönsä ja löytää rakkauden. Ooppera perustuu tanskalaisen näytelmäkirjailijan Henrik Hertzin draamaan Kuningas Renén tytär, jota oli esitetty Venäjällä 1880-luvulla, ja jonka pohjalta säveltäjän veli Modest laati libreton .
Olavinlinnan rakentamisen aikoihin Ranskassa vuosina 1428-1483 elänyt Lorrainen herttuatar Yolande d’Anjou on Henrik Hertzin romanttisen draaman päähenkilön historiallinen esikuva. Hänen mahdollisesta sokeudestaan ei kuitenkaan ole mainintoja.
Tarinasta innoittunut Tšaikovski lupasi veljelleen säveltää ’oopperan, joka saa kaikki kyyneliin’. Teos valmistui muutamassa kuukaudessa loppuvuonna 1891 ja tuli ensi-iltaan Pietarin Mariinski-teatterissa seuraavan vuoden joulukuussa.
Keisari Aleksanteri III oli läsnä kenraaliharjoituksessa ja oli teoksesta ihastuksissaan. Ensi-ilta oli sekin yleisömenestys, mutta yleisön haltioituneesta vastaanotosta huolimatta kritiikki suhtautui uusiin sävellyksiin viileästi.
Seuraavana syksynä Jolanta esitettiin Moskovan Bolshoi-teatterissa, jonka ohjelmistossa teos on sen jälkeen pysytellyt tiiviisti. Olavinlinnassa nähtävä syksyllä 2015 ensi-iltansa saanut tuotanto on Bolshoin seitsemäs. Edellinen tuotanto vuodelta 1997 säilyi ohjelmistossa 17 vuotta.
Uusimmassa ohjauksessa Jolanta ja Pähkinänsärkijä esitetään ensimmäistä kertaa yhdessä Bolshoin näyttämöllä – tosin kaksinäytöksisen baletin sijasta Pähkinänsärkijä kuullaan säveltäjän itse laatimana sinfonisena sarjana. Samalla toteutui ensimmäistä kertaa tilaajan alkuperäinen toive yhdistää nämä kaksi teosta – ei pelkästään näyttää niitä samana iltana, vaan tehdä niistä yksi kokonaisuus.
”Ilman Pähkinänsärkijää esitys ei olisi yhtä kiinnostava.”
Teoksen ohjaaja Sergei Ženovatš on tehnyt näyttämötoteutuksen yhdessä lavastaja Aleksandr Borovskin ja valaistusmestari Damir Ismagilovin kanssa. Hänen kertoo toteutuksesta, jossa haluttiin luoda yhtenäinen tarina ja kompositio.
”Nyt minusta tuntuukin siltä, että ilman Pähkinänsärkijää esitys ei olisi yhtä kiinnostava. Sinfoninen sarja esittelee tavattoman runollisesti ja satumaisesti Jolantan sisäistä maailmaa ja sisäistä musiikkia ennen oopperan tapahtumia”, Ženovatš kertoo.
”Tarina on hyvin runollinen. Jolantassa halusimme etääntyä arkipäiväisestä ja naturalistisesta, sillä heti kun toimintaan alkaa tulla arkipäiväistä luonnetta, herkkä, hauras ja naiivi ooppera yksinkertaisesti hajoaa. Teoksen pohjana oleva näytelmä on heikko, eikä ole kestänyt aikaa. Oopperassa hieman keinotekoinen tarina on kuitenkin muuttunut oikeaksi runoudeksi. Siksi esityksemme pitää olla erityisesti runollinen.”
Ženovatš muistuttaa, että tarina ei myöskään kiinnity konkreettiseen aikaan tai paikkaan.
”Emme ole halunneet tehdä fysiologista esitystä emmekä edes abstraktia tarinaa keskiaikaisista prinsseistä ja prinsessoista. Sen sijaan tehtävänä oli löytää runollisten hahmojen kautta todellinen inhimillinen tarina: mitä on valo, mitä pimeys, mitä sokeus ja näkökyky, ja mitä nämä kaksi maailmaa, lihallinen ja henkinen, ovat, Ženovatš kertoo.
”Ensimmäiseksi oli löydettävä oopperan runolliselle kielelle kuvallinen ja tilaan sijoittuva ilmaisu, ja luoda näyttämölle pimeyden ja valon maailma ja tässä ystäväni ja työtoverini, lavastaja Aleksandr Borovski on auttanut minua paljon.”
Jolantaa esitettiin tiettävästi edellisen kerran Suomessa vuosina 1917-1919. Oskar Merikannon johtaman tuotannon ensi-ilta oli 28.11.1917, vain reilu viikko ennen Suomen itsenäisyysjulistusta
Kuva ja tiedot: Suomen Kansallisoopperan esitystietokanta Encore.
Jolanta on hyvin puhdas, naiivi ja valoisa ooppera, mutta Ženovatšin mielestä se ei ole ollenkaan niin mutkaton kuin miltä se näyttää.
”Vertaisin sitä Mozartin Taikahuiluun. Jolanta on mielikuvituksellinen satu, jossa on vakava perimmäinen ajatus. Sen filosofinen sisältö on nykypäivänä hyvin selkeä ja kirkas. Kaikessa naiiviudessaan oopperaan sisältyy valtavaa kätkettyä dramatiikkaa.”
Ženovatš muistuttaa, että kuningas René kohtelee teoksessa tytärtään Jolantaa hyvin julmasti vakuuttamalla tälle, ettei valoa ole olemassa ja että pimeys vallitsee.
”Kyse on monimutkaisesta pelistä. René pettää tyttöä. Hän piilottelee häntä ja odottaa hänen paranevan itsestään sokeudestaan niin, että sulhasen saavuttua kaikki tulee hyväksi kuin taikaiskusta. Jolantalle olevaisessa ei ole valoa. Ei ylipäätään. Hän ei haluakaan nähdä, sillä hänelle on vakuutettu, että näin tuleekin olla”, Ženovatš selittää.
” Tšaikovski lupasi veljelleen säveltää ’oopperan, joka saa kaikki kyyneliin’.”
”’Lihallinen’ ja ’henkinen’ maailma, josta parantumisen avaimet tarjoava maurilainen lääkäri Ibn-Hakia laulaa kuuluisassa aariassaan, ovat kuitenkin niin lujasti punoutuneet meihin, että vain inhimillinen tahto voi muuttaa jotain tässä elämässä.”
Jos ei halua elää, ei halua muuttaakaan mitään – eikä silloin mikään enää auta.
”Koska Jolanta on varttunut kuin kasvihuoneessa, hän ei tiedä mitä on valo, mitä elämä, miten kaunis hän voi olla, ja miten kova. Ja kun Vaudémont ilmestyy, Jolanta rakastuu tämän ääneen, saa sitten näkönsä, ja kaikki ylistävät valoa. Mutta kuinka näille ihmisille sitten kävi? Kykeneekö Jolanta rakastamaan hetkellisen äänen sijasta konkreettista ihmistä? Joten kaikki on paljon vakavampaa miltä näyttää.”
